• Rajamailla

Viime yönä hän tuli.

Heräsin hänen kuiskaukseensa

vain haluten pitää silmäni kiinni.

Hän kosketti minua tuulen lailla

saaden koko ruumiini vapisemaan.

Hän kuiskaili nimeäni hiljaa

kunnes avasin silmäni.

Hän istui vuoteellani kuin enkeli,

kaunotar kaukaisesta maailmasta,

nainen puhtaasta naisellisuudesta.

Silmiensä kaipauksella

hän herätti jokaisen muistoni.

Hänen huultensa hymy mursi minut

kun muistin kaikki hetket taivaassa maan päällä.

Tavoittelin häntä mutta hän katosi,

jättäen minut uneksimaan taivaasta, omasta vuoteesta Helvetissä.

• Nimetön Runo #1, #2 & #3

”Ääni vaimea, joka katoaa tähtituikkeeseen,

maailmasi mukanaan.

Kätesi vielä lämmin on, mutta eloton.

Missä, oi missä, kulkee sielusi polku?

Sydänhaavat unelman murskaavat,

laulusäkeet kalliolta leijuvat:

Sinä kuljit taipaleesi etsien,

läpi ilon metsän, yli murheen niittyjen.

Painan suudelman otsaasi kylmänhikiseen,

en halua nostaa katsettani huomiseen.

Tyhjyys kulki sydämessäni, kyyneleet tippuivat poskilleni.

Kätesi kädessäni, rakkaimpani.

Häilyvät muistot tanssissa tuulee,

niiden kielen itkuni läpi kuulen;

laulun, joka voi haavat parantaa.

Miten sanoillasi lupasitkaan rakastaa?

Yhä lähellä vihan ja rakkauden,

istuu prinsessa prinssiään odottaen.”

Vielä eilen tunsin lämpösi hehkun ja sydämesi sykkeen

rinnallain.

Vielä eilen tahdoit sanoa sinä minulle että

olen sinulle ainoa.

Nyt unta toivon näkeväni ja kun aamulla

herään sinut nähdessäni, hyppään kaulaasi ja sä halaat minua.

Miten ihanaa onkaan rakastua.

Katson silmiisi.

Rauha.

Lepo.

Rakkaus.

Katseesi pälyilee levottomasti

kulkien paikasta toiseen.

Kasvojesi lihakset

eivät osaa levätä.

Silmäsi paljastavat kysymyksen

jota et uskalla kysyä.

Olen muuttunut.

Miksi?

Katson silmiisi ja lepään.

Sinä kysyt.

Joskus.

Jotenkin.

• Muiston Jälkeen

Vuodet vaihtuvat, päivä jatkuu.

Niin kulkee elämä.

Muisto pysyy muistona, hiljaisuus hiljaisuutena.

Unohtaminen tuntuu raskaalta, periksi antamattomana.

Kuulen korvissani naurua, pienen lapsen.

Muistoissamme hän kulkee, ainiaan.

Muistona hän pysyy, monissa mutta silti erilaisissa muistoissa.

• Ruusu

Katsoin kadotettua lasia, pelkkää unelmaa lasipurkissa.

Ihan kuin elättäisin ruusua lasipurkissa.

Se ei elä, jos sitä ei kasvateta.

Se kuihtuu, tielle tietämättömille.

Rauhattomille tielle.

Yksin ilman ketään.

• Linnun Lailla

Mitä tapahtuu korpille, kun se lensi kauas? Se katosi näkyvistä, se lensi meren yli toiselle mantereelle, muiden korppien odotellessa sitä takaisin.

Korppi pystyi siihen, se luotiin siihen. Se on elävä olento, niin kuin mekin olemme. Korppi odottaa sitä hetkeä, jolloin se lopulta katoaa kokonaan pois näkyvistämme. Mutta me tiedämme, että jonain päivänä se tulee takaisin.

• Vapaus

Ylläni hohtaa tähtitaivas.

Huomaan Orionin tähtikuvion, samoin Otavan.

Talvella on yksi hyvä puoli; näkyvä tähtitaivas.

Kun katsoo tarkkaan, saattaa nähdä tähdenlennon.

Tiedät, mitä tehdä. Muista toivoa..

Kun katsoo talvella yön kaunista tähtitaivasta, tajuaa, että taivas on rauhallinen.

Ei ole mitään hätää, olemmehan turvassa.

Tekisi mieli tuntea yön rauhaisuus, olla yhtä tähtien, kuun ja silkkisen pehmeän taustan kanssa.

Muistitko toivoa? Minä muistin.

Toivoin olevani vapaa kuin Taivaan lintu.

Niin minä olin.

Taivaasta tulee mieleen myös yksinäisyys.

Sillä ei ole ketään, jolle voisi kertoa murheensa.

Se on kuin murhenäytelmä, mutta loppua ei ole koskaan esitetty loppuun.

Oletko koskaan rukoillut tähdille?

Minä olen, vain silloin kun olen murheissani.

Nyt en ole, sillä minulla on luonani tähtitaivas.

• Phantasma : Prologi

Syksy. Tumma maisema maalaa kaiken synkkään peittoon, kaikelta hyvältä piiloon. Ruskeat lehdet tippuivat puista, joita itse syksy pudotteli niinkin innoissaan. Missään ei ollut onnea jäljellä, kaikki oli kadonnut. Kukaan ei hymyillyt, lapset eivät nauraneet onnensa kukkuloilla eikä missään kuulunut lainkaan iloisia, lämpöisiä sanoja.

Suuren kaupungin keskustassa eräs nuori mies käveli raskaan oloisesti, katsellen vähän välillä ympärilleen. Kuin ei olisi koskaan kävellyt juuri tuolla jalkakäytävällä koskaan. Jonkin ajan mies käveli ympäriinsä keskustassa, hortoillen sinne sun tänne. Lopulta tämä näki vanhan, hylätyn lasten leikkikentän, jonne miehen matka kulki. Katsoen pitkään tuota hylättyä kenttää, josta kaikki onnellisuus ja hyvän onnen tunteet olivat kadonneet. Löydettyään ainoan ehjän oloisen keinun, mies istuutui siihen ja jatkoi hiljaisuudessa istumista, yrittäen kuunnella jos vaikka kuulisi linnun sirkutusta, joka voisi ehkä herättää muistoja miehessä. Siinä hiljaisuudessa ei kuulunut minkäänlaisia ääniä, vain miehen sisään ja ulos-hengitys.

Istuessaan keinussa pitkän ajan, välittämättä ajankulusta, koska mies oli liian laiska ottamaan puhelintaan nahkatakkinsa taskusta jotta voisi katsoa puhelimensa näytöstä sen hetken kellonajan. Haroessaan likaisia, tummanruskeita hiuksiaan, joissa tuntui selvästi rasvaisuus. Tuskin mies ei ole käynyt kylvyssä kahteen neljään viikkoon, joka oli aiheuttanut miehen hiusten rasvaisuuden. Tasku tärisi, miehen puhelin soi äänettömällä tärinän ollessa päällä. ”Dean. Kyllä, metsästän Yameja. Tiedättekö, minkä luokan Yami on kyseessä? Kolmannen luokan Yami, asia on hoidossa.” Deaniksi kutsuva mies puhui puhelimeen rauhallisen ja asianomaisesti, sulkien puhelimen kokonaan kiinni nousten samalla keinusta ylös, jolloin Deanin lyhyt, musta nahkatakki loisti oranssissa valossa samalla, kun Deanin tummanruskeat hiukset näyttivät aivan yönmustilta. ”On aika herätä, Dante.” Dean puhui itselleen, napatessaan housujensa taskusta metallisen käsineen, jonka muoto muistutti ihmis-luurangon kättä ja keskisormen juurella oli lepäävä silmä, joka rävähti auki paljastaen punaisen, mutta kissamaisen naisen silmän.

Oli aikaa metsästää.